Mä erosin tuolta koulusta sen takia, että ensinnäkään ala ei kiinnostanut. Jos toi ois ollu ainoo ongelma, oisin helposti jaksanu koulun kuitenki loppuun koska en oo luovuttajatyyppiä. Mulla oli luokan parhaat arvosanat ja motivaatio oli vihdoin huipussaan. Toinen ja painavin syy lopetukselle oli kiusaaminen. Sen alettua, arvosanat putosi ja motivaatio muuttui peloksi. Ja se kiusaaminen ei ollu mitään kovin pientä. Ensin oli sitä, että kun yritin jutella ni mua katottiin ku oisin ollu kilo paskaa. Sitten tuli se kun mut eristettiin ryhmästä ja kaikki oli mua vastaan. Sitten seuras paskan puhuminen selän takana ja perättömät juorut. Sitten alko olee piikittelyy päin naamaa ja naureskeluu.
Aika alkuvaiheessa kerroin opolle ja opo vastas tähän, että "ketään ei voi pakottaa olemaan toisen kaveri". Mä en halunnu olla kaveri, halusin vaan et mua kohdellaan kuin ihmistä. Tuntu ettei kukaan uskonut tai nähnyt, että mua kiusataan. Ainoo joka mua usko oli mun äiti. Vuoden kestin sitä piinaa, kunnes aloin voida pahoin. Musta tuli "erityisoppilas" ja vaihdoin opoa sellaiseen, joka oli erikoistunu munlaisiin kiusattuihin nuoriin ja muihin ongelmateineihin ja ymmärsi mua paremmin. Mukaan tuli lintsaamista, koska aina kun ajattelinkin koulua aloin voida todella pahoin.
Muutaman kerran pakotin itseni kouluun, mutta jo eteiseen päästessäni tuntui, että laatta lentää ja mitä lähemmäs luokkaa kävelin, sitä kovemmaksi paniikki nousi. Mua pelottaa yhä mennä siihen rakennukseen ja toivon aina, etten näkisi ketään mun luokkalaista. Äiti katteli kun laihduin stressistä ja mun silmät oli punaset valvomisesta ja itkemisestä öiden jälkeen. Äiti katteli miten vaikeeta mun oli oikeesti nousta autosta ja mennä sisään niistä ovista. Äiti kuunteli mun tekosyitä ja lopulta sanoi, ettei jaksa katella enää. Se otti kouluun yhteyttä ja sano miten asiat on oikeesti ja et mun on pakko lopettaa se koulu kun se syö mua ja mun terveyttä niin paljon kaikella tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti